Äänet

Välillä kuuluu piippausta. Läpitunkevaa, havahduttavaa piippausta. Olen tottunut enkä sittenkään ole, sillä siihen ei totu koskaan.

Aina pelkää, mistä ääni kuuluu ja mitä se tarkoittaa. Ääni tunkee lävitsesi, se häiritsee. Alat käännellä päätäsi kärsimättömästi. Epämukava olo valuu koko kropan läpi.

Olimme tavanneet sairaalahuoneessa. Olin juuri lähdössä pitkään odottamalleni kotilomalle viikkojen vuodelevon jälkeen, kun sain uuden huonekaverin. Hän ei voinut hyvin. Tervehti minua ystävällisesti, mutta vaikutti hyvin hermostuneelta. Sanoi, että ei ehkä menisi kauaa, niin he olivat sanoneet. Tunteja, ehkä, tuskin kokonaista päivää enää. Toivotin hänelle hyvää vointia ja sanoin tulevani takaisin muutaman päivän kuluttua. Ehkä näkisimme silloin täällä.

Välillä kaikki vanhemmat ja vierailijat ohjattiin pois teho-osaston huoneesta. Sen enempää selittelemättä, mutta kukaan ei jäänyt kyselemään mitään. Siirryimme äänettömästi käytävälle. Tiesimme, ettei tämä tarkoita mitään hyvää. Oliko huoneeseen jäänyt joku pienen keskoslapsen vanhemmista? Sitä ei kukaan muistanut.

Eteisessä näen hänet uudelleen. En ollut nähnyt häntä palatessani sairaalaan, sillä olin joutunut keskeyttämään kotilomani ja siirtymään suoraan tutkimuspöydälle ja sieltä leikkaussaliin. Olin synnyttänyt ennenaikaisesti pienen tytön, joka oli siirretty välittömästi kasvamaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olin alkanut elää elämää, jossa keskosuus oli kaikki, mihin pystyin sillä hetkellä keskittymään. 

Nyt näin hänet. Hän kiskoi hätäisesti takin pois päältään, juoksi teho-osastolle silmät hätäännystä täynnä. 

Seuraavana päivänä näin, ettei yhtä keskoskaappia enää ollut. Olin nähnyt siinä lapsen, joka oli hengittänyt vaivalloisesti hengityskoneen avulla.

Ristiriita tulee, syyllisyyskin, vaikka siihen ei olekaan mitään syytä. On ilo omasta ja on suru ja hämmennys toisen puolesta. Muisto, joka jää. Kristallinkirkas jälki mielessä. Mikään ei ole kuin ennen.