Pieni tarinablogi

Olimme kahdestaan liikkeellä, mieheni ja minä. Jos aivan kahdestaan haluaisimme olla, emme kai menisi täpötäyteen tukkukauppaan jouluviikolla. Mutta joskus täytyy tehdä, mitä täytyy tehdä. Ostoskärryyn kerääntyi yhtä sun toista tarpeellista, kuka tietää jos tarpeetontakin. Kaiken keskellä näin kukat. Kauniin jouluisen kukka-asetelman, joka oli rakennettu puiseen laatikkoon. Se sopisi täydellisesti joulupöytään. Se olisi saatava mukaan, joten raivasin tieni läpi ruuhkan kohti kukka-asetelmia. Valitsin ja kannoin ostoskärryyn. Nyt olisi valmista - täältä olisi päästävä pois, jotta järki säilyisi. Kassajono ei ollut sittenkään toivottoman pitkä. Liityimme joukon jatkoksi. Kukka-asetelma hehkui kauniina ostoksien päällä. Yhtäkkiä kuulen takaani äänen. "Ihania kukkia! Mistä löysit tuon?" Vanhempi rouva ihastelee ja vilkuilee kukka-asetelmaa ostostensa takaa. Hänellä ei ole lainkaan ostoskärryä, sen sijaan hän kannattelee käsissään vain yhtä laatikkoa ja sen päällä valtavaa s

Hetken näyttää siltä, kuin olisi saapunut mihin tahansa suurehkoon kaupunkiin. Päällystetty tie muuttuu kuitenkin pian hiekkatieksi ja alkaa äkkiä muistuttaa perunapeltoa. Kuumuus tunkeutuu auton sisälle, ilmastointi on kaukainen toive vain. Kuljetus on varattu luotettavalta taholta, ja on vain uskottava, että tie vie perille. Teollisuusalue siintää jossain tuolla kauempana, suunta näyttäisi olevan oikea. Edellisyön lento Saksasta Kazakstaniin tuntuu vielä olotilassa, sitä on yritetty paikata hätäisesti nautitulla aamukahvilla ja sämpylällä hotellin aamiaishuoneessa, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Auto pomppii kuoppaisella tiellä. Mietityttää, millaiset renkaat ovat alla. Se on alalla olevan ammattitauti. Viimein auto jarruttaa ja pysähtyy kolmikerroksisen pitkän talon viereen. Siinä on kolme samanlaiselta näyttävää ovea ja niiden takana rappukäytävät, jotka vievät toimistotiloihin. Firman toimisto sijaitsee yhdessä niistä, se on aivan tavallisen näköinen toimisto työtil

Iltapäivä on lämmin. On sääli viettää sitä hammaslääkäriaseman odotustilassa, mutta aurinko sentään paistaa sisään korkeista ikkunoista. Odotustilassa on tuoleja moneen suuntaan järjestettyinä, ne ovat niitä kangaspäällysteisiä, käsinojallisia, melko mukavia kuitenkin. Pöytien päällä lojuu lehtiä ja mainoksia, hiirenkorvalle selattuja. Tilassa on hiljaista, sillä odottajia on vain kolme. Kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi keski-ikäisempi. Vastaanottotiskien takana istuu kaksi työntekijää, hetken hiljaisuuden rikkoo vain näppäimistön naputus. "Betty!" kajahtaa ilmoille vastaanottotilojen ovensuusta, jonne on ilmestynyt iloisen näköinen nuori suuhygienisti. Pidän talon tuttavallisesta tavasta kutsua potilas huoneeseen etunimellä. Molemmat vanhat rouvat ottavat kiinni tuoliensa käsinojista ja ponnistavat jaloilleen, kunnes huomaavat toisensa ja puhkeavat iloiseen nauruun. "Oletteko te molemmat Bettyjä?" nauraa nyt hygienisti. "Täytyy siis palata takaisin ja tarkista