Matka
Huhtikuussa 1923 oli syntynyt tyttö. Pohjoiseen, maataloon Koillismaalla. Tyttö oli sisarussarjan nuorin. Veljiä oli kaksi, siskoja yksi - isosisko oli tuki ja turva, noin kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi. Maatalossa riitti töitä kaikille, erityisesti kesäisin. Sanottiin, että silloin olivat kesätkin lämpimämpiä. 1920- ja -30-luvuilla oli tiettävästi tilastojenkin valossa lempeitä kesäkuukausia.
Tila oli suhteellisen vauras tuon
ajan mittapuulla tarkasteltuna, ja se sijaitsi Kuusamon kirkonkylän tuntumassa.
Omavaraisuus oli suuri etu ja monet ruokapöydän antimista saatiin omalta
tilalta. Metsistä poimittiin marjoja, hillasoilta oranssia
herkkua. Ohrarieska toimi pöydän tavallisimpana leipänä – niitä paistettiin
omassa leivinuunissa ohrasta, joka oli korjattu omilta pelloilta. Vesistä
saatiin muikkua ja siikaa. Laitumilla
käyskentelivät lehmät ja porot – niistä tuli pohjoisen tyttärelle kuin tärkeitä
ystäviä.
Isoäitini oli
16-vuotias, kun sota syttyi. Hän muisti vieneensä kahvia linnoituksien
rakentajille ja toimineensa puhelinkeskuksen hoitajana. Jo samana vuonna perhe
joutui lähtemään ensimmäiselle evakkomatkalle, joka suuntautui Iihin. Sisko
sairastui tuolla matkalla tuberkuloosiin eikä selvinnyt siitä. Isosisko, tuolloin
vasta 28-vuotias, jouduttiin hyvästelemään surun murtamina. Vain perheen isä
pystyi palaamaan Kuusamoon hautamaan tyttärensä. Iistä päästiin palaamaan vielä takaisin kotiin, mutta toinen evakkomatka oli myöhemmin edessä. Molemmat veljet, ylikersantit, joutuivat luonnollisesti sotaan.
Sotarintamalta tuli jossain vaiheessa järkyttävä viesti kaatuneesta veljestä –
mutta kyseessä olikin järisyttävä erehdys. Arkussa makasikin toinen mies, jonka
kaulassa oli veljen tunnistelevy. Uskottiin, että levyt olivat vaihtuneet
edellispäivän uintireissulla.
Isoäitini muisti,
että kesällä 1944 Kuusamossa oltiin leikkuupellolla, kun sotapoliisit toivat
käskyn, että pian olisi lähdettävä. Karja teille, kylät autioiksi. Piti lähteä
kohti länttä ja etelää, mutta tarkemmasta päämäärästä ei ollut vielä tietoa. Piti kulkea sivuteitä, sillä pääteille ei saanut
mennä – niitä pitkin kulki sota. Sivuteiden jälkeen alkoivat metsät ja suot,
niitä pitkin piti tarpoa, vaikka ne upottivat. Kun löytyi erämaatalo, sen
läheisyyteen leiriydyttiin. Tyttö pohti ennen nukahtamistaan, mitä kotiseudulle
tapahtuisi. Ja mitä hänelle. Hänen elämälleen.
Raskaita päiviä
riitti ja riitti. Jalat menivät vereslihalle ja päivä päivältä matkalaiset
olivat väsyneempiä. Viimein edessä
olivat Pohjanmaan tasangot. Saatiin tietää, missä
sijoituspaikka olisi. Matka oli päättynyt Oulaisiin.
Tyttö ohjasi karjansa talon pihaan eikä tiennyt vielä silloin, kuinka tuo
paikka tulisi muuttamaan hänen elämänsä.
Jos kohtalo ei
ollut puuttunut peliin vielä aiemmin, oli se puuttumassa noina hetkinä.
Evakkomatkalle oli lähdetty kiireesti, sillä muuta mahdollisuutta ei ollut.
Mukaan oli voitu ottaa vain tarvittava ja se esineistö, johon liittyi eniten
tunnearvoa. Isoäitini oli tuonut mukanaan itsestään valokuvaajan ottaman
kauniin kasvokuvan. Suvussamme kerrotaan tarinaa siitä, kuinka tuo kuva oli
nostettu pöydälle tuossa maalaistalossa, johon saavuttiin, ja kuinka talon
nuori poika, parikymppinen hänkin, oli nähnyt kuvan jo ennen kuin oli
tavannut taloon evakkoperheen mukana saapunutta, melkein samanikäistä tyttöä.
Sanotaan, että poika ajatteli kuvan nähdessään, että tytöstä tulisi hänen vaimonsa.
Kommentit
Lähetä kommentti