Pieni tarinablogi

Lippalakkipäinen nuori mies ilmestyy auton takaa. Lippalakki on vinossa, lippa osoittaa suurin piirtein taaksepäin. Nuori mies - poika, sanoisin - on iältään parikymppinen ja katsoo minua. - Ai tämä on sun auto? Ihan kiva. Pojan ilme on yhtä aikaa hämmästynyt ja ihaileva. Ihailu kohdistuu epäilemättä autoon, ei minuun. Autolla on ikää jo useampi vuosi, mutta se on kauniin hopean sävyinen ja siinä on hieman madallettu alusta ja kivan näköiset vanteet alla. Se kulkee kivasti, sillä on kiva ajaa. - Joo, on se. Kiva ajaa. Toivottavasti se on kunnossa nyt! Virnistän pojalle ja nappaan auton avaimet hänen kädestään. Astun Bemariini ja käynnistän sen. Voin melkein vannoa, että poika katsoo perään. Auton, ei minun. Se oli vaatinut vähän laittoa, mutta olin ollut koko ajan sitä mieltä, että se oli ollut hyvä ostos. Kun sen penkille istahti, tuli jotenkin nuorekas olo. Vähän urheilullinen kai. Se poika oli varmaan nähnyt silmissään ne karvanopat, jotka olisi kiinnittänyt taustapeiliin,

Huhtikuussa 1923 oli syntynyt tyttö. Pohjoiseen, maataloon Koillismaalla. Tyttö oli sisarussarjan nuorin. Veljiä oli kaksi, siskoja yksi - isosisko oli tuki ja turva, noin kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi. Maatalossa riitti töitä kaikille, erityisesti kesäisin. Sanottiin, että silloin olivat kesätkin lämpimämpiä. 1920- ja -30-luvuilla oli tiettävästi tilastojenkin valossa lempeitä kesäkuukausia. Tila oli suhteellisen vauras tuon ajan mittapuulla tarkasteltuna, ja se sijaitsi Kuusamon kirkonkylän tuntumassa. Omavaraisuus oli suuri etu ja monet ruokapöydän antimista saatiin omalta tilalta. Metsistä poimittiin marjoja, hillasoilta oranssia herkkua. Ohrarieska toimi pöydän tavallisimpana leipänä – niitä paistettiin omassa leivinuunissa ohrasta, joka oli korjattu omilta pelloilta. Vesistä saatiin muikkua ja siikaa. Laitumilla käyskentelivät lehmät ja porot – niistä tuli pohjoisen tyttärelle kuin tärkeitä ystäviä. Isoäitini oli 16-vuotias, kun sota syttyi. Hän muisti vieneensä ka

Välillä kuuluu piippausta. Läpitunkevaa, havahduttavaa piippausta. Olen tottunut enkä sittenkään ole, sillä siihen ei totu koskaan. Aina pelkää, mistä ääni kuuluu ja mitä se tarkoittaa. Ääni tunkee lävitsesi, se häiritsee. Alat käännellä päätäsi kärsimättömästi. Epämukava olo valuu koko kropan läpi. Olimme tavanneet sairaalahuoneessa. Olin juuri lähdössä pitkään odottamalleni kotilomalle viikkojen vuodelevon jälkeen, kun sain uuden huonekaverin. Hän ei voinut hyvin. Tervehti minua ystävällisesti, mutta vaikutti hyvin hermostuneelta. Sanoi, että ei ehkä menisi kauaa, niin he olivat sanoneet. Tunteja, ehkä, tuskin kokonaista päivää enää. Toivotin hänelle hyvää vointia ja sanoin tulevani takaisin muutaman päivän kuluttua. Ehkä näkisimme silloin täällä. Välillä kaikki vanhemmat ja vierailijat ohjattiin pois teho-osaston huoneesta. Sen enempää selittelemättä, mutta kukaan ei jäänyt kyselemään mitään. Siirryimme äänettömästi käytävälle. Tiesimme, ettei tämä tarkoita mitään hyvää. Oliko