Matka

Huhtikuussa 1923 oli syntynyt tyttö. Pohjoiseen, maataloon Koillismaalla. Tyttö oli sisarussarjan nuorin. Veljiä oli kaksi, siskoja yksi - isosisko oli tuki ja turva, noin kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi. Maatalossa riitti töitä kaikille, erityisesti kesäisin. Sanottiin, että silloin olivat kesätkin lämpimämpiä. 1920- ja -30-luvuilla oli tiettävästi tilastojenkin valossa lempeitä kesäkuukausia.

Tila oli suhteellisen vauras tuon ajan mittapuulla tarkasteltuna, ja se sijaitsi Kuusamon kirkonkylän tuntumassa. Omavaraisuus oli suuri etu ja monet ruokapöydän antimista saatiin omalta tilalta. Metsistä poimittiin marjoja, hillasoilta oranssia herkkua. Ohrarieska toimi pöydän tavallisimpana leipänä – niitä paistettiin omassa leivinuunissa ohrasta, joka oli korjattu omilta pelloilta. Vesistä saatiin muikkua ja siikaa. Laitumilla käyskentelivät lehmät ja porot – niistä tuli pohjoisen tyttärelle kuin tärkeitä ystäviä.

Isoäitini oli 16-vuotias, kun sota syttyi. Hän muisti vieneensä kahvia linnoituksien rakentajille ja toimineensa puhelinkeskuksen hoitajana. Jo samana vuonna perhe joutui lähtemään ensimmäiselle evakkomatkalle, joka suuntautui Iihin. Sisko sairastui tuolla matkalla tuberkuloosiin eikä selvinnyt siitä. Isosisko, tuolloin vasta 28-vuotias, jouduttiin hyvästelemään surun murtamina. Vain perheen isä pystyi palaamaan Kuusamoon hautamaan tyttärensä. Iistä päästiin palaamaan vielä takaisin kotiin, mutta toinen evakkomatka oli myöhemmin edessä. Molemmat veljet, ylikersantit, joutuivat luonnollisesti sotaan. Sotarintamalta tuli jossain vaiheessa järkyttävä viesti kaatuneesta veljestä – mutta kyseessä olikin järisyttävä erehdys. Arkussa makasikin toinen mies, jonka kaulassa oli veljen tunnistelevy. Uskottiin, että levyt olivat vaihtuneet edellispäivän uintireissulla.

Isoäitini muisti, että kesällä 1944 Kuusamossa oltiin leikkuupellolla, kun sotapoliisit toivat käskyn, että pian olisi lähdettävä. Karja teille, kylät autioiksi. Piti lähteä kohti länttä ja etelää, mutta tarkemmasta päämäärästä ei ollut vielä tietoa. Piti kulkea sivuteitä, sillä pääteille ei saanut mennä – niitä pitkin kulki sota. Sivuteiden jälkeen alkoivat metsät ja suot, niitä pitkin piti tarpoa, vaikka ne upottivat. Kun löytyi erämaatalo, sen läheisyyteen leiriydyttiin. Tyttö pohti ennen nukahtamistaan, mitä kotiseudulle tapahtuisi. Ja mitä hänelle. Hänen elämälleen.

Raskaita päiviä riitti ja riitti. Jalat menivät vereslihalle ja päivä päivältä matkalaiset olivat väsyneempiä. Viimein edessä olivat Pohjanmaan tasangot. Saatiin tietää, missä sijoituspaikka olisi. Matka oli päättynyt Oulaisiin. Tyttö ohjasi karjansa talon pihaan eikä tiennyt vielä silloin, kuinka tuo paikka tulisi muuttamaan hänen elämänsä.

Jos kohtalo ei ollut puuttunut peliin vielä aiemmin, oli se puuttumassa noina hetkinä. Evakkomatkalle oli lähdetty kiireesti, sillä muuta mahdollisuutta ei ollut. Mukaan oli voitu ottaa vain tarvittava ja se esineistö, johon liittyi eniten tunnearvoa. Isoäitini oli tuonut mukanaan itsestään valokuvaajan ottaman kauniin kasvokuvan. Suvussamme kerrotaan tarinaa siitä, kuinka tuo kuva oli nostettu pöydälle tuossa maalaistalossa, johon saavuttiin, ja kuinka talon nuori poika, parikymppinen hänkin, oli nähnyt kuvan jo ennen kuin oli tavannut taloon evakkoperheen mukana saapunutta, melkein samanikäistä tyttöä.

Sanotaan, että poika ajatteli kuvan nähdessään, että tytöstä tulisi hänen vaimonsa.