Kaukaisessa maassa kerran

Kaukaisessa maassa, jonka kulttuuria et tunne ja joka näyttäytyy sinulle mystisenäkin paikkana, olet joko jonkun toisen varassa tai oman intuitiosi armoilla. Niissä tilanteissa on kerättävä sekä rohkeus että vakuuttavuus, ja ehkä maustettava se vielä ripauksella seikkailunhalua, vaikka siitä ei olisi jälkeäkään.


Lentokone oli laskeutunut kaukaiseen kazakkien maahan yöllä. Se oli tehnyt välilaskun maan pääkaupunkiin tankkaamista varten ja jatkanut sen jälkeen maan suurimpaan kaupunkiin, Almatyyn. On pakko myöntää, että se ei ollut matkakohteena houkuttelevin, mutta sinä yönä työ oli tuonut sinne ja tilanne oli otettava vastaan sellaisena kuin kaupunki edessämme säkkipimeydessä näyttäytyi. 

Länsimaisuus tuntui tuona yönä kaukaiselta, siitä muistutti ainoastaan (länsimaisia varten) rakennettu keskustan osa, jossa hotellimmekin sijaitsi. Tuon alueen ulkopuolella rakennuskanta muuttui jyrkästi vähemmän vauraaseen suuntaan. Sen kujat näyttivät juuri niiltä, joilta kannattaisi pysyä kaukana. 

Päivänvalossa kaupungin luomat kontrastit näyttivät yhtä suurilta, ja niitä auton ikkunasta tirkistellessäni hämmästelin vielä kerran mihin olinkaan saapunut. Meidät kuljetettiin kaupungin laitamilla sijaitsevalle teollisuusalueelle matalaan toimistokompleksiin, jonne johdattanut tie oli loppumatkalla muuttunut lähes perunapelloksi. Toimistorakennuksen ympärillä oli paljon peltomaista, rakentamatonta aluetta ja hetken tuntui aivan siltä kuin olisi tullut heitetyksi kaiken laitamille. Varmuus siitä, että oli olemassa paluukyyti sieltä pois, helpotti huomattavasti päivän tunnelmaa.

Lounaaksi sain syödäkseni lähikaupan tiskistä hankittua lihapiirakkaa. Se muistutti venäläistyyppistä lihapiirasta eli cheburekia, mutta haukatessani sitä en uskaltanut hetkeen ajatella, mitä lihaa se sisälsi. Lihapiirakat latoi kääreisiin huivipäinen, vanhempi rouvashenkilö, enkä voinut välttyä stereotypioinnilta. Ajattelen myös, että toisinaan on hetkiä, jolloin on syötävä sitä, mitä suuhunsa sattuu saamaan.

Illalla meidät vietiin syömään uzbekistanilaiseen ravintolaan, jossa söin ensimmäistä kertaa elämässäni hevosenlihaa. Siitä oli koottu valtava alkupalatyyppinen lautanen, joka oli kuorrutettu raa'alla sipulilla. Liha oli harmahtavaa ja kuivan oloista. Huuhdoin sen alas yhdellä länsimaisella oluella, pohtiessani samaa kuin aiemmin lounaalla. Söin hieman hätäisesti, samalla pitäen kiinni läppärilaukustani, jota ei täällä kannata päästää hetkeksikään silmistään tai edes käsistään. Ei edes silloin, kun istuimme korkean seinän reunustamassa loosissa.

Illallisen jälkeen laskeuduin ravintolasta kivisiä portaita alas kohti katua. Kuljin portaiden vasenta reunaa, kunnes yhtäkkiä huomasin yhden kivistä pettävän allani. Se oli reunimmainen ja yllättäen täysin irti. Huomasin asian kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo lennähtänyt portaat päistikkaa alas. Housut olivat revenneet polvesta, joka vuosi verta. Näin kollegan kauhistuneen ilmeen, kun hän luultavasti skannasi mielessään sitä, mistä ihmeestä löytäisi tästä kaupungista länsimaista tasoa olevan sairaalan.

Sairaalaa ei onneksi tarvittu. Podin hotellihuoneessa jomottavaa polvea, johon oli rispaantunut komea palkeenkieli. Laukusta löytyi onneksi farkut, jotka voisin pukea päälleni seuraavana päivänä, sillä matka nimittäin jatkuisi. Lento veisi meidät kazakkien maasta pois vielä samana yönä kohti Saksaa, jossa olisi seuraavan työpalaveri heti aamulla. Vähät yöunista, nukkua ehtisi myöhemminkin.

Ainakin niin ajattelin.

(Jatkuu myöhemmin.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nainen joka tiesi liikaa

Kukat