Tekstit

Nainen joka tiesi liikaa

Kuva
Tuttu kauppa arkisena tiistaiaamuna. Sää on ensimmäisiä kertoja helteisen kesän jälkeen syksyisen kirpeä, se herättää hyvin. Ovien pielissä kurpitsakeot, jokainen niistä rakenneltu kauniisti kokoon.

Kierros tässä pienessä luomukaupassa, jossa hyllyvälejä ei ole monta ja jonka pystyy hallitsemaan hyvin. Kassaa lähestyessäni osaan jo vankan kokemukseni ansiosta sysätä ostoskärryni kassahenkilön huomaan ja siirtyä itse lähemmäs maksupäätettä, samalla ostoksia kassiini sujautellen, vaikka ei tarvitsisi. Tuo perin ystävällisesti hymyilevä nuorimies kassakoneen takana tekisi sen kyllä oikopäätä myös puolestani, kuten käytäntöön kuuluu.

"Mitään erikoista suunnitteilla tälle päivälle?" aloittaa nuorimies keskustelun, small talkin, tottakai.

"No ei nyt niin ihmeellisiä, vähän tässä asioita hoitelen näin aamulla", vastaan ympäripyöreääkin pyöreämmin. Ei tähän enempää tarvitse lisätä, tiedänhän minä sen, tärkeintä on, että vastaan jotain. Oikeasti, kaiketi ihan sama mitä. Sma…

Lamppu

Kuva
Joskus ne saapuvat ilmoittamanaan ajankohtana, tai ainakin suurin piirtein. Joskus jopa etuajassa. Koskaan et voi olla varma, tulevatko sinä päivänä vai ehkä seuraavana, mutta pääasia kai kuitenkin, että hommat hoituvat. Usein ne hoitavat sen, mitä pitää ja lähtevät sitten. Mutta ei, ei ihan aina.

Olimme tuijottaneet hämmentyneinä miljooniksi sirpaleiksi levinnyttä tuuletin-valaisinta ja sen kattoon jättämää ammottavaa aukkoa, josta roikkui johtoja. Hetkeä aiemmin taloa oli tärisyttänyt lähellä jyskyttänyt ukkosmyrsky. Kovan äänen saattelemana osasimme kurkistaa talomme vierashuoneeseen, jonka kokolattiamatolle oli pudonnut katosta valaisin. Enpä sellaistakaan tapahtumaa ollut koskaan aiemmin todistanut. Mutta sähkömiestä tässä tarvittaisiin, se oli selvä.


Tutulla on tuttu, joka tekee sähköhommia. Ihan pätevän oloisesti kyllä, joten voisi tulla korjaamaan tämänkin. Kävikin katsomassa tilannetta muutama viikko sitten ja toteamassa, että onpas se mennyt päreiksi. No katsos, niinpä onkin…

Kukat

Kuva
Olimme kahdestaan liikkeellä, mieheni ja minä. Jos aivan kahdestaan haluaisimme olla, emme kai menisi täpötäyteen tukkukauppaan jouluviikolla. Mutta joskus täytyy tehdä, mitä täytyy tehdä.

Ostoskärryyn kerääntyi yhtä sun toista tarpeellista, kuka tietää jos tarpeetontakin. Kaiken keskellä näin kukat. Kauniin jouluisen kukka-asetelman, joka oli rakennettu puiseen laatikkoon. Se sopisi täydellisesti joulupöytään. Se olisi saatava mukaan, joten raivasin tieni läpi ruuhkan kohti kukka-asetelmia. Valitsin ja kannoin ostoskärryyn. Nyt olisi valmista - täältä olisi päästävä pois, jotta järki säilyisi.

Kassajono ei ollut sittenkään toivottoman pitkä. Liityimme joukon jatkoksi. Kukka-asetelma hehkui kauniina ostoksien päällä. Yhtäkkiä kuulen takaani äänen.

"Ihania kukkia! Mistä löysit tuon?" Vanhempi rouva ihastelee ja vilkuilee kukka-asetelmaa ostostensa takaa. Hänellä ei ole lainkaan ostoskärryä, sen sijaan hän kannattelee käsissään vain yhtä laatikkoa ja sen päällä valtavaa suklaa…

Avain

Kuva
Hetken näyttää siltä, kuin olisi saapunut mihin tahansa suurehkoon kaupunkiin. Päällystetty tie muuttuu kuitenkin pian hiekkatieksi ja alkaa äkkiä muistuttaa perunapeltoa. Kuumuus tunkeutuu auton sisälle, ilmastointi on kaukainen toive vain. Kuljetus on varattu luotettavalta taholta, ja on vain uskottava, että tie vie perille. Teollisuusalue siintää jossain tuolla kauempana, suunta näyttäisi olevan oikea.

Edellisyön lento Saksasta Kazakstaniin tuntuu vielä olotilassa, sitä on yritetty paikata hätäisesti nautitulla aamukahvilla ja sämpylällä hotellin aamiaishuoneessa, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Auto pomppii kuoppaisella tiellä. Mietityttää, millaiset renkaat ovat alla. Se on alalla olevan ammattitauti.

Viimein auto jarruttaa ja pysähtyy kolmikerroksisen pitkän talon viereen. Siinä on kolme samanlaiselta näyttävää ovea ja niiden takana rappukäytävät, jotka vievät toimistotiloihin. Firman toimisto sijaitsee yhdessä niistä, se on aivan tavallisen näköinen toimisto työtiloin…

Bettyt

Kuva
Iltapäivä on lämmin. On sääli viettää sitä hammaslääkäriaseman odotustilassa, mutta aurinko sentään paistaa sisään korkeista ikkunoista. Odotustilassa on tuoleja moneen suuntaan järjestettyinä, ne ovat niitä kangaspäällysteisiä, käsinojallisia, melko mukavia kuitenkin. Pöytien päällä lojuu lehtiä ja mainoksia, hiirenkorvalle selattuja. Tilassa on hiljaista, sillä odottajia on vain kolme. Kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi keski-ikäisempi. Vastaanottotiskien takana istuu kaksi työntekijää, hetken hiljaisuuden rikkoo vain näppäimistön naputus.

"Betty!" kajahtaa ilmoille vastaanottotilojen ovensuusta, jonne on ilmestynyt iloisen näköinen nuori suuhygienisti. Pidän talon tuttavallisesta tavasta kutsua potilas huoneeseen etunimellä. Molemmat vanhat rouvat ottavat kiinni tuoliensa käsinojista ja ponnistavat jaloilleen, kunnes huomaavat toisensa ja puhkeavat iloiseen nauruun. "Oletteko te molemmat Bettyjä?" nauraa nyt hygienisti. "Täytyy siis palata takaisin ja tarkistaa…

Vähän sporttinen

Lippalakkipäinen nuori mies ilmestyy auton takaa. Lippalakki on vinossa, lippa osoittaa suurin piirtein taaksepäin. Nuori mies - poika, sanoisin - on iältään parikymppinen ja katsoo minua.

- Ai tämä on sun auto? Ihan kiva.

Pojan ilme on yhtä aikaa hämmästynyt ja ihaileva. Ihailu kohdistuu epäilemättä autoon, ei minuun. Autolla on ikää jo useampi vuosi, mutta se on kauniin hopean sävyinen ja siinä on hieman madallettu alusta ja kivan näköiset vanteet alla. Se kulkee kivasti, sillä on kiva ajaa.

- Joo, on se. Kiva ajaa. Toivottavasti se on kunnossa nyt!

Virnistän pojalle ja nappaan auton avaimet hänen kädestään. Astun Bemariini ja käynnistän sen. Voin melkein vannoa, että poika katsoo perään. Auton, ei minun.

Se oli vaatinut vähän laittoa, mutta olin ollut koko ajan sitä mieltä, että se oli ollut hyvä ostos. Kun sen penkille istahti, tuli jotenkin nuorekas olo. Vähän urheilullinen kai. Se poika oli varmaan nähnyt silmissään ne karvanopat, jotka olisi kiinnittänyt taustapeiliin, jos auto…

Matka

Huhtikuussa 1923 oli syntynyt tyttö. Pohjoiseen, maataloon Koillismaalla. Tyttö oli sisarussarjan nuorin. Veljiä oli kaksi, siskoja yksi - isosisko oli tuki ja turva, noin kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi. Maatalossa riitti töitä kaikille, erityisesti kesäisin. Sanottiin, että silloin olivat kesätkin lämpimämpiä. 1920- ja -30-luvuilla oli tiettävästi tilastojenkin valossa lempeitä kesäkuukausia. Tila oli suhteellisen vauras tuon ajan mittapuulla tarkasteltuna, ja se sijaitsi Kuusamon kirkonkylän tuntumassa. Omavaraisuus oli suuri etu ja monet ruokapöydän antimista saatiin omalta tilalta. Metsistä poimittiin marjoja, hillasoilta oranssia herkkua. Ohrarieska toimi pöydän tavallisimpana leipänä – niitä paistettiin omassa leivinuunissa ohrasta, joka oli korjattu omilta pelloilta. Vesistä saatiin muikkua ja siikaa. Laitumilla käyskentelivät lehmät ja porot – niistä tuli pohjoisen tyttärelle kuin tärkeitä ystäviä. Isoäitini oli 16-vuotias, kun sota syttyi. Hän muisti vieneensä kahvia…