Juoksu

Noin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kello on ensin vähän ja kaikki on siinä vaiheessa sumeaa ja lähes äänetöntä. Velvollisuudet kutsuvat, vaikka silmät eivät vielä ole kirkastuneet kohtaamaan maailmaa eikä ajatuskaan heti kulje. Taksi vie lentokentälle läpi hiljaisten katujen, ja hypätessäni siitä ulos viileä tuulenvire vihdoin herättää.

Työmatkalle lähteminen maakunnasta on usein vähän vaivalloista, ainakin aamu-uniselle. Pitää ensin saavuttaa lennolla tai joskus parilla Helsinki tai Tukholma tai Kööpenhamina, jos mielii niistä vielä aamun aikana eteenpäin johonkin muuhun Euroopan kaupunkiin. Tällä kertaa päämääränä oli Ukrainan Kiova.

Muistan, että ensin meni kyllä melko mukavasti. Kunnes sitten Tukholmassa. 

Sieltä oli määrä ehtiä sopivasti Kiovaan vievään koneeseen. Meitä oli sillä hetkellä koossa kolmen matkaseurue. Palaveri oli valmisteltu, kaikki oli suunniteltu. Mutta kun vaihtokohteeseen menossa oleva kone ei ollutkaan ajoissa, tiesimme, että mikäli mielimme seuraavalle lennolle, edessä on jokaisen lentomatkustajan inhokkilaji.

Lentokenttäjuoksu.

Siihen ei ole koskaan valmistautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Etenkään, kun on työmatkalla. Vaatteet eivät ole parhaat mahdolliset juoksenteluun - ja, ai että, kuinka kirosinkaan niitä kenkiä, jotka olivat näyttäneet aamuvarhaisella hyviltä jakkupuvun kanssa, mutta joiden korot eivät soveltuisi tähän lajiin ollenkaan. Ja kun on palaveriin menossa, mukana kulkee toki läppärilaukku, joka painaa tietenkin liikaa, koska kenen käsimatkatavara nyt ei painaisi. Tunnen, kuinka se hiertää jo valmiiksi loven olkapäähän.

Sitten menoksi. Meistä yksi on hyvin urheilullinen ja laskimme mahdollisuutemme hänen varaansa. Hän voisi ehtiä juoksemaan portille sellaisella pyrähdyksellä, että voisi puhua meidän muidenkin puolesta, että ottaisivat meidät vielä kyytiin. 

Ja hän toki ehtii portille ensin ja saa paikan koneesta, vaikka sitä on ehditty jo täyttää hyvin pitkälle. Hän saa toiseksi viimeisen paikan economy-luokasta ja pääsee istumaan koneen vihoviimeiselle riville. Kun juoksen meistä kolmantena, näen, kuinka toinen matkakumppanini rynnistää tiskille. Hän saa koneen viimeisen turistiluokan paikan ja päätyy istumaan ahtaasti keskipaikalle, heti business-luokan verhon taakse.

Ja sitten minä. Varpaisiin sattuu, olkapäätä pakottaa ja olo on hiestä tuskainen. Puuskutan.

"Me laitetaan sinut tuonne business-luokan puolelle. Tervetuloa."

Nyt jo vähän hymyilyttää. Tiedän, mitä se voi itään mennessä tarkoittaa. Kiitän kauniisti ja kompuroin koneeseen. Ennen kuin ehdin kunnolla istahtaa, käteeni tarjoillaan kuohuvaa.

Tulkitsen sen shampanskoyeksi, venäläisten kuohujuomaksi. Se maistuu vähän liian makealta, mutta otan muutaman siemauksen. Kellonaika ja matkan tarkoitus kun eivät nekään oikein sovellu yhteen alkoholipitoisten juomien nauttimisen kanssa.

Tulee kahviakin, ja vielä muitakin juomia. Leivonnaisia, suolaisia ja makeita. Naksuja ja mitä kaikkea. Niin paljon, etten ehdi lopetella edellisiä ennen kuin nenäni eteen kannetaan jo lisää. Ennen kuin otan pienet torkut, ehdin miettiä, että tämä saa kyllä aamun hankaluudet melko hyvin unohtumaan. Onhan penkkikin melko mukava ja tilaakin on kohtuullisesti. Mietin (ehkä hieman ilkikurisesti) miten matkakumppaneillani sujuu.

Kiovan kentällä tapaamme jälleen. Vihoviimeisellä rivillä oli katseltu vessajonoa ja heitelty takaisin legoja, joita vieressä istunut taapero oli heitellyt matkakumppanini syliin. Toinen oli kuunnellut verhon takana kaihoisasti kuohuviinilasien kilinää.

Jotkut meistä eivät ole unohtaneet tätä vieläkään.