Pieni tarinablogi

Tuiki tavallinen tiistai, saattoi olla keskiviikkokin. Arkinen joka tapauksessa - sellainen, jonka raportoisi päivänä muiden joukossa ja jota tuskin muistelisi liiemmin. Puhelin kilahtaa. I'm waiting for you here in the restaurant. Tuiki tavallinen, ehkä ei sittenkään? Tuijotan puhelinta. Hmm. Missä ravintolassa? Sellainen pieni ja intiimi, ehkä. Italialainen? Tiedän monta kivaa vaikkapa Bostonissa Little Italyn alueella. Niitä, joissa on vähän ahdasta, mutta tunnelma kohdillaan. Tuolit ja kyynärpäät kolisevat naapuripöytien seurueiden kanssa, mutta ei siitä kukaan välitä. Joskus vähän liikaa pulppuavaa puheensorinaa, mutta sekin on osa tunnelmaa. Palvelu huomaavaista ja ruoka taivaallista. Pastaa, joka on suussasulavaa ja syntisen hyvää. Ja niin edelleen. Unohdun hetkeksi päiväuniin. I already ordered your favorite watermelon juice. Vesimelonimehua. Olenkohan tilannut sellaista joskus? Se kuulostaa kesältä ja virkistävältä. Kuin ihanaa jäänraikasta vettä maustettuna kevyesti vesim...

Sellainen tavallinen päivä liikenteessä. Pikkukaupungin vilkkaus on ehkä suhteellista, mutta kyllä siellä muitakin matkaajia aina on. Kulku on miellyttävää, sujuvaa ja sopivasti rauhallista. Pysähdyn nauhamaisen keskustan pääväylällä liikennevaloihin. "Äiti, onkohan tuolla naisella jotain asiaa?" Teini, joka istuu etupenkillä vieressäni, osoittaa oikealle puolellemme pysähtyneeseen autoon. Vähän epävarman näköisenä. Viereisestä autossa todellakin heilutellaan. Viittoillaan. Huidotaan. Käsimerkkejä lennähtelee, mutta en osaa äkkiseltään niitä tulkita, koska yritän samalla pitää silmällä liikennevaloja.  Suunnittelen hetken. Sitä, miten kerron teinille ehkä myöhemmin siitä, että on olemassa ilmiö nimeltä rattiraivo. Joillakin menee hermo helposti liikenteessä. Kirosanojakin voi kuulla. Sellaisesta ei kannata ottaa mallia. Mielessä risteilevät kaikki vaihtoehdot: mitä minä tein. Teinkö jotain? En mielestäni. Kiilasinko eteen? En. Onko autossani jotain ulkopuolelle näkyvää vika...