Pieni tarinablogi

Noin kaksikymmentä vuotta sitten. Kello on ensin vähän ja kaikki on siinä vaiheessa sumeaa ja lähes äänetöntä. Velvollisuudet kutsuvat, vaikka silmät eivät vielä ole kirkastuneet kohtaamaan maailmaa eikä ajatuskaan heti kulje. Taksi vie lentokentälle läpi hiljaisten katujen, ja hypätessäni siitä ulos viileä tuulenvire vihdoin herättää. Työmatkalle lähteminen maakunnasta on usein vähän vaivalloista, ainakin aamu-uniselle. Pitää ensin saavuttaa lennolla tai joskus parilla Helsinki tai Tukholma tai Kööpenhamina, jos mielii niistä vielä aamun aikana eteenpäin johonkin muuhun Euroopan kaupunkiin. Tällä kertaa päämääränä oli Ukrainan Kiova. Muistan, että ensin meni kyllä melko mukavasti.  Kunnes sitten Tukholmassa.  Sieltä oli määrä ehtiä sopivasti Kiovaan vievään koneeseen.  Meitä oli sillä hetkellä koossa kolmen matkaseurue. Palaveri oli valmisteltu, kaikki oli suunniteltu. Mutta kun vaihtokohteeseen menossa oleva kone ei ollutkaan ajoissa, tiesimme, että mikäli mielimme seur...

Tuiki tavallinen tiistai, saattoi olla keskiviikkokin. Arkinen joka tapauksessa - sellainen, jonka raportoisi päivänä muiden joukossa ja jota tuskin muistelisi liiemmin. Puhelin kilahtaa. I'm waiting for you here in the restaurant. Tuiki tavallinen, ehkä ei sittenkään? Tuijotan puhelinta. Hmm. Missä ravintolassa? Sellainen pieni ja intiimi, ehkä. Italialainen? Tiedän monta kivaa vaikkapa Bostonissa Little Italyn alueella. Niitä, joissa on vähän ahdasta, mutta tunnelma kohdillaan. Tuolit ja kyynärpäät kolisevat naapuripöytien seurueiden kanssa, mutta ei siitä kukaan välitä. Joskus vähän liikaa pulppuavaa puheensorinaa, mutta sekin on osa tunnelmaa. Palvelu huomaavaista ja ruoka taivaallista. Pastaa, joka on suussasulavaa ja syntisen hyvää. Ja niin edelleen. Unohdun hetkeksi päiväuniin. I already ordered your favorite watermelon juice. Vesimelonimehua. Olenkohan tilannut sellaista joskus? Se kuulostaa kesältä ja virkistävältä. Kuin ihanaa jäänraikasta vettä maustettuna kevyesti vesim...

Sellainen tavallinen päivä liikenteessä. Pikkukaupungin vilkkaus on ehkä suhteellista, mutta kyllä siellä muitakin matkaajia aina on. Kulku on miellyttävää, sujuvaa ja sopivasti rauhallista. Pysähdyn nauhamaisen keskustan pääväylällä liikennevaloihin. "Äiti, onkohan tuolla naisella jotain asiaa?" Teini, joka istuu etupenkillä vieressäni, osoittaa oikealle puolellemme pysähtyneeseen autoon. Vähän epävarman näköisenä. Viereisestä autossa todellakin heilutellaan. Viittoillaan. Huidotaan. Käsimerkkejä lennähtelee, mutta en osaa äkkiseltään niitä tulkita, koska yritän samalla pitää silmällä liikennevaloja.  Suunnittelen hetken. Sitä, miten kerron teinille ehkä myöhemmin siitä, että on olemassa ilmiö nimeltä rattiraivo. Joillakin menee hermo helposti liikenteessä. Kirosanojakin voi kuulla. Sellaisesta ei kannata ottaa mallia. Mielessä risteilevät kaikki vaihtoehdot: mitä minä tein. Teinkö jotain? En mielestäni. Kiilasinko eteen? En. Onko autossani jotain ulkopuolelle näkyvää vika...

Kaukaisessa maassa, jonka kulttuuria et tunne ja joka näyttäytyy sinulle mystisenäkin paikkana, olet joko jonkun toisen varassa tai oman intuitiosi armoilla. Niissä tilanteissa on kerättävä sekä rohkeus että vakuuttavuus, ja ehkä maustettava se vielä ripauksella seikkailunhalua, vaikka siitä ei olisi jälkeäkään. Lentokone oli laskeutunut kaukaiseen kazakkien maahan yöllä. Se oli tehnyt välilaskun maan pääkaupunkiin tankkaamista varten ja jatkanut sen jälkeen maan suurimpaan kaupunkiin, Almatyyn. On pakko myöntää, että se ei ollut matkakohteena houkuttelevin, mutta sinä yönä työ oli tuonut sinne ja tilanne oli otettava vastaan sellaisena kuin kaupunki edessämme säkkipimeydessä näyttäytyi.  Länsimaisuus tuntui tuona yönä kaukaiselta, siitä muistutti ainoastaan (länsimaisia varten) rakennettu keskustan osa, jossa hotellimmekin sijaitsi. Tuon alueen ulkopuolella rakennuskanta muuttui jyrkästi vähemmän vauraaseen suuntaan. Sen kujat näyttivät juuri niiltä, joilta kannattaisi pysy...

Tuttu kauppa arkisena tiistaiaamuna. Sää on ensimmäisiä kertoja helteisen kesän jälkeen syksyisen kirpeä, se herättää hyvin. Ovien pielissä kurpitsakeot, jokainen niistä rakenneltu kauniisti kokoon. Kierros tässä pienessä luomukaupassa, jossa hyllyvälejä ei ole monta ja jonka pystyy hallitsemaan hyvin. Kassaa lähestyessäni osaan jo vankan kokemukseni ansiosta sysätä ostoskärryni kassahenkilön huomaan ja siirtyä itse lähemmäs maksupäätettä, samalla ostoksia kassiini sujautellen, vaikka ei tarvitsisi. Tuo perin ystävällisesti hymyilevä nuorimies kassakoneen takana tekisi sen kyllä oikopäätä myös puolestani, kuten käytäntöön kuuluu. "Mitään erikoista suunnitteilla tälle päivälle?" aloittaa nuorimies keskustelun, small talkin, tottakai. "No ei nyt niin ihmeellisiä, vähän tässä asioita hoitelen näin aamulla", vastaan ympäripyöreääkin pyöreämmin. Ei tähän enempää tarvitse lisätä, tiedänhän minä sen, tärkeintä on, että vastaan jotain. Oikeasti, kaiketi ihan sama mitä...

Joskus ne saapuvat ilmoittamanaan ajankohtana, tai ainakin suurin piirtein. Joskus jopa etuajassa. Koskaan et voi olla varma, tulevatko sinä päivänä vai ehkä seuraavana, mutta pääasia kai kuitenkin, että hommat hoituvat. Usein ne hoitavat sen, mitä pitää ja lähtevät sitten. Mutta ei, ei ihan aina. Olimme tuijottaneet hämmentyneinä miljooniksi sirpaleiksi levinnyttä tuuletin-valaisinta ja sen kattoon jättämää ammottavaa aukkoa, josta roikkui johtoja. Hetkeä aiemmin taloa oli tärisyttänyt lähellä jyskyttänyt ukkosmyrsky. Kovan äänen saattelemana osasimme kurkistaa talomme vierashuoneeseen, jonka kokolattiamatolle oli pudonnut katosta valaisin. Enpä sellaistakaan tapahtumaa ollut koskaan aiemmin todistanut. Mutta sähkömiestä tässä tarvittaisiin, se oli selvä. Tutulla on tuttu, joka tekee sähköhommia. Ihan pätevän oloisesti kyllä, joten voisi tulla korjaamaan tämänkin. Kävikin katsomassa tilannetta muutama viikko sitten ja toteamassa, että onpas se mennyt päreiksi. No katsos, niinpä...

Olimme kahdestaan liikkeellä, mieheni ja minä. Jos aivan kahdestaan haluaisimme olla, emme kai menisi täpötäyteen tukkukauppaan jouluviikolla. Mutta joskus täytyy tehdä, mitä täytyy tehdä. Ostoskärryyn kerääntyi yhtä sun toista tarpeellista, kuka tietää jos tarpeetontakin. Kaiken keskellä näin kukat. Kauniin jouluisen kukka-asetelman, joka oli rakennettu puiseen laatikkoon. Se sopisi täydellisesti joulupöytään. Se olisi saatava mukaan, joten raivasin tieni läpi ruuhkan kohti kukka-asetelmia. Valitsin ja kannoin ostoskärryyn. Nyt olisi valmista - täältä olisi päästävä pois, jotta järki säilyisi. Kassajono ei ollut sittenkään toivottoman pitkä. Liityimme joukon jatkoksi. Kukka-asetelma hehkui kauniina ostoksien päällä. Yhtäkkiä kuulen takaani äänen. "Ihania kukkia! Mistä löysit tuon?" Vanhempi rouva ihastelee ja vilkuilee kukka-asetelmaa ostostensa takaa. Hänellä ei ole lainkaan ostoskärryä, sen sijaan hän kannattelee käsissään vain yhtä laatikkoa ja sen päällä valtavaa s...

Hetken näyttää siltä, kuin olisi saapunut mihin tahansa suurehkoon kaupunkiin. Päällystetty tie muuttuu kuitenkin pian hiekkatieksi ja alkaa äkkiä muistuttaa perunapeltoa. Kuumuus tunkeutuu auton sisälle, ilmastointi on kaukainen toive vain. Kuljetus on varattu luotettavalta taholta, ja on vain uskottava, että tie vie perille. Teollisuusalue siintää jossain tuolla kauempana, suunta näyttäisi olevan oikea. Edellisyön lento Saksasta Kazakstaniin tuntuu vielä olotilassa, sitä on yritetty paikata hätäisesti nautitulla aamukahvilla ja sämpylällä hotellin aamiaishuoneessa, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Auto pomppii kuoppaisella tiellä. Mietityttää, millaiset renkaat ovat alla. Se on alalla olevan ammattitauti. Viimein auto jarruttaa ja pysähtyy kolmikerroksisen pitkän talon viereen. Siinä on kolme samanlaiselta näyttävää ovea ja niiden takana rappukäytävät, jotka vievät toimistotiloihin. Firman toimisto sijaitsee yhdessä niistä, se on aivan tavallisen näköinen toimisto työtil...

Iltapäivä on lämmin. On sääli viettää sitä hammaslääkäriaseman odotustilassa, mutta aurinko sentään paistaa sisään korkeista ikkunoista. Odotustilassa on tuoleja moneen suuntaan järjestettyinä, ne ovat niitä kangaspäällysteisiä, käsinojallisia, melko mukavia kuitenkin. Pöytien päällä lojuu lehtiä ja mainoksia, hiirenkorvalle selattuja. Tilassa on hiljaista, sillä odottajia on vain kolme. Kaksi vanhempaa rouvaa ja yksi keski-ikäisempi. Vastaanottotiskien takana istuu kaksi työntekijää, hetken hiljaisuuden rikkoo vain näppäimistön naputus. "Betty!" kajahtaa ilmoille vastaanottotilojen ovensuusta, jonne on ilmestynyt iloisen näköinen nuori suuhygienisti. Pidän talon tuttavallisesta tavasta kutsua potilas huoneeseen etunimellä. Molemmat vanhat rouvat ottavat kiinni tuoliensa käsinojista ja ponnistavat jaloilleen, kunnes huomaavat toisensa ja puhkeavat iloiseen nauruun. "Oletteko te molemmat Bettyjä?" nauraa nyt hygienisti. "Täytyy siis palata takaisin ja tarkista...

Lippalakkipäinen nuori mies ilmestyy auton takaa. Lippalakki on vinossa, lippa osoittaa suurin piirtein taaksepäin. Nuori mies - poika, sanoisin - on iältään parikymppinen ja katsoo minua. - Ai tämä on sun auto? Ihan kiva. Pojan ilme on yhtä aikaa hämmästynyt ja ihaileva. Ihailu kohdistuu epäilemättä autoon, ei minuun. Autolla on ikää jo useampi vuosi, mutta se on kauniin hopean sävyinen ja siinä on hieman madallettu alusta ja kivan näköiset vanteet alla. Se kulkee kivasti, sillä on kiva ajaa. - Joo, on se. Kiva ajaa. Toivottavasti se on kunnossa nyt! Virnistän pojalle ja nappaan auton avaimet hänen kädestään. Astun Bemariini ja käynnistän sen. Voin melkein vannoa, että poika katsoo perään. Auton, ei minun. Se oli vaatinut vähän laittoa, mutta olin ollut koko ajan sitä mieltä, että se oli ollut hyvä ostos. Kun sen penkille istahti, tuli jotenkin nuorekas olo. Vähän urheilullinen kai. Se poika oli varmaan nähnyt silmissään ne karvanopat, jotka olisi kiinnittänyt taustapeiliin,...

Huhtikuussa 1923 oli syntynyt tyttö. Pohjoiseen, maataloon Koillismaalla. Tyttö oli sisarussarjan nuorin. Veljiä oli kaksi, siskoja yksi - isosisko oli tuki ja turva, noin kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi. Maatalossa riitti töitä kaikille, erityisesti kesäisin. Sanottiin, että silloin olivat kesätkin lämpimämpiä. 1920- ja -30-luvuilla oli tiettävästi tilastojenkin valossa lempeitä kesäkuukausia. Tila oli suhteellisen vauras tuon ajan mittapuulla tarkasteltuna, ja se sijaitsi Kuusamon kirkonkylän tuntumassa. Omavaraisuus oli suuri etu ja monet ruokapöydän antimista saatiin omalta tilalta. Metsistä poimittiin marjoja, hillasoilta oranssia herkkua. Ohrarieska toimi pöydän tavallisimpana leipänä – niitä paistettiin omassa leivinuunissa ohrasta, joka oli korjattu omilta pelloilta. Vesistä saatiin muikkua ja siikaa. Laitumilla käyskentelivät lehmät ja porot – niistä tuli pohjoisen tyttärelle kuin tärkeitä ystäviä. Isoäitini oli 16-vuotias, kun sota syttyi. Hän muisti vieneensä ka...

Välillä kuuluu piippausta. Läpitunkevaa, havahduttavaa piippausta. Olen tottunut enkä sittenkään ole, sillä siihen ei totu koskaan. Aina pelkää, mistä ääni kuuluu ja mitä se tarkoittaa. Ääni tunkee lävitsesi, se häiritsee. Alat käännellä päätäsi kärsimättömästi. Epämukava olo valuu koko kropan läpi. Olimme tavanneet sairaalahuoneessa. Olin juuri lähdössä pitkään odottamalleni kotilomalle viikkojen vuodelevon jälkeen, kun sain uuden huonekaverin. Hän ei voinut hyvin. Tervehti minua ystävällisesti, mutta vaikutti hyvin hermostuneelta. Sanoi, että ei ehkä menisi kauaa, niin he olivat sanoneet. Tunteja, ehkä, tuskin kokonaista päivää enää. Toivotin hänelle hyvää vointia ja sanoin tulevani takaisin muutaman päivän kuluttua. Ehkä näkisimme silloin täällä. Välillä kaikki vanhemmat ja vierailijat ohjattiin pois teho-osaston huoneesta. Sen enempää selittelemättä, mutta kukaan ei jäänyt kyselemään mitään. Siirryimme äänettömästi käytävälle. Tiesimme, ettei tämä tarkoita mitään hyvää. Oliko...